6.04.2016

Syntymästä velkaa

Jännä, miten joillekin vanhemmille yksin se, että jälkikasvu pääsi edes työntymään ulos värkistä riittää kertamaksuksi sen uuden ihmisen täydestä kunnioituksesta paskojakin vanhempiaan kohtaan iankaikkisesti, tyyliin "äiti on aina oikeessa, koska se on äiti". Enkä puhu siitä, jos vanhempi on oikeesti psyykkisesti sairas, vaan kun ei osatahalutapystytä antamaan syntymälahjaksi juuri muuta kuin olemassaolon vaatimaton vaiva. Tekijänä olet vähintään kasvatuksen velkaa. Halusit, nyt hoidat. Miten se voi kunnioittaa sua, jos et tee mitään sen eteen?

Joskus ollaankin sitten vanhempina täysiä tunnetyhjiöitä oman kasvatuksen takia, eikä millään tavalla täytetä minkäänlaisia perusvelvotteita - ei edes oletuksena alkeellisia. "Ei pyge shh nope töist just ugh oo hiliaa kakru shh". Puhumattakaan, että alettas jopa korjaamaan niitä suvun perintönä siirtyneitä vahingollisia käytösmallikierteitä.

Joskus sitten vanhemmiten hoksaat, että ainakin elät vielä. Porukoina sulla on kaksi tunnetasolta perunaa muistuttavaa tuntematonta kannattelemassa lavasteita pintasiistissä muka-kodissa. Alat miettiä, että no, turpaan tuli usein ja mitä on kunnioitus, mutku ne kerran vatkas geenikeitot tulille nuorena ruotsinlaivalla jurrissa, niin miten sä oot siitä auki koko elämäs verran kiitollisuutta ja arvostusta? Suthan tehtiin, ehkä vahingossa. Ei sulla pitäs olla mitään velvoitetta tahi pakkoa maailmassa odottamassa. Et saa joutua maksamaan vaan koska oot nyt olemassa. Aiotko tosiaan syöttää vanhempiisi oman onnesi, kastella niiden multia omilla voimillasi, elää valhetta koska perinne, pakko ja pelko? Korvata pelkästään se, että oot?

Muistakaa, lukijaiset: ikinä ei ole pakko sietää mitään, ei ketään, ei koskaan.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä teksti

Anonyymi kirjoitti...

Rakastan sun tapaa kirjoittaa

Lukijat