Mä en tiedä kuinka aloittaa. Paras siis aloittaa siitä, mistä kaikki alkoi. Siispä palaamme päivään ennen kaiken romahdusta, 27.4. Perjantaihin. Oulun yliopistollisen sairaalan ulko-oville.
Mä suutelin sitä neljä kertaa, kuten aina. Onnea tuomaan. Se oli meidän tapa. Mä sanoin rakastavani sitä ja se sanoi samaa mulle. Lähdin poispäin kyytiäni kohti, ja hän huikkasi mulle: "älä hölmöile". Mä vastasin, etten tietenkään.
Mitä kaikkea nyt sanoisinkaan, jos olisin tiennyt seuraavan aamun tapahtumista.
Lauantaiaamu, 28.4.
Istuin kavereiden luona viettämässä aikaa. Puhelin soi. Hänen äitinsä soittaa, paras vastata, voi olla tärkeää.
"Janne on tajuton ja odottaa aivoleikkausta." Romahdus. Paniikki. Mitä jos, mitä jos, ikuisesti mitä jos.
Sitten tuli puhelu, joka kirjoitti uusiksi kaiken, kaiken sen mitä olen, kaiken mitä musta tulisi ja kaiken, mitä olin pitänyt todellisuutena.
"Janne on aivokuollut."
Muistan vain huutaneeni lattialla loputtomasti ei. Joku toinen kai puhui hänen äidilleen. Käski pitää mut kasassa. Mut enhän mä kasassa ollut. En olisi enää koskaan. Siihen hetkeen olin enää puolikas. Aikojen loppuun saakka.
Siinä sängyllä mun rakas poika oli vielä niin lämmin. Me oltiin kaksin. Mä pidin kättä sen rinnalla ja tunsin heikon sykkeen. Hengityskone hoiti loput. Elvytyskielto oli voimassa. Mä silittelin sen kiharaista tukkaa ja puhuin hiljaa sen korvaan. Kerroin kuinka äärettömästi ja ylitse rakastankaan. Pyysin, älä mene vielä.
Sitten se tapahtui. Havaitsin sykkeen kadonneen. Janne oli poissa. Suuremmassa ajassa, eikä mikään olisi enää kuten aina.
Mä olin yksin. Täysin yksin universumissa.
Me oltiin aina kaksin. Me oltiin yksikkö. Meillä oli jotain, mitä harva kokee koko elinaikanaan. Ja nyt se kaikki revittiin musta kuin iho päältä.
Tää tukahduttava suru, tuska, epätoivo, kaipaus. Tää miljoonan vuoden yksinäisyys. Tää menetys, se muutti jotain musta. Jokin mun sisältä on nyt poissa. Yhteys pysyy, mutta silti tunnen hukkuvani. Valo alkaa hiipua yläpuolelta, keuhkot täyttyvät vedestä ja mun happi käy vähiin. Pohja hahmottuu.
Vetäkää mut ylös, sukeltakaa mut. Mä en tiedä missä ranta on, missä suunnassa elämä jatkuu. Mä tukahdun.
Janne, varjele.
1 kommentti:
Voi helvetin helvetti. Ei muuta voi osata sanoa. Ja tietenkin, suurimmat osanotot.
Tahdoin vaan myös sanoa, että mua harvemmin koskettaa mikään. Mutta noi sun tekstit, sun sanat, ne tuntuu sisällä ja kouraisee sisuskaluista.
Pakko soittaa heti nyt eräälle.
Lähetä kommentti