Jannelle.

Olit mies, joka jätti aina askeleensa taakseen, etkä koskaan katsonut yli olan. Mikä mennyt oli, sai jäädä - katseesi hamusi jo seuraavaa seikkailua. Olit syntynyt kulkemaan. Repullinen vaatteita riitti, etkä aikaillut koskaan. Jokin sinussa veti eteenpäin. Sinun rauhasi on minun rauhani ja siksi nukun yöni levollisesti kun nyt tiedän, ettei sinun ole kiire, eikä hoppu enää minnekään. 

Kun näin sinut siinä viimeisellä sijallasi niin levollisena, mietin vain, että kuinka niin rauhaton sielu voikaan näyttää niin rauhalliselta lopultakin. Silloin ymmärsin: Sinun tiesi oli täysi. Pääsit viimein perille. Toivon kuitenkin, ettet mennyt kovin kauas, sillä tarvitsen opastustasi ja viisauttasi yhä omalla matkallani - ja kun kerran tulen perässä, niin olethan vastassa siellä.

Vaikka olet nyt poissa, tunnen sinut lähelläni koko ajan. Elät muistoissani niin vahvasti, että kuulen korvissani sinut yhä silloin tällöin. Mietin, kuinka olisit kommentoinut jotakin, tai miten olisit toivonut minun toimivan milloinkin. Viimeinen lauseesi minulle onkin ohjenuorani tästä eteenpäin: "älä hölmöile".
Lupaan, että saat vielä olla minusta ylpeä, jahka tapaamme jälleen. Lupaan, että kunnioitan muistoasi jatkamalla yhdessä aloittamaamme polkua niin, että voimme sitten yhdessä tuolla puolen jutella kaikesta mitä sen varrella näin ja koin.

En tule koskaan unohtamaan tapaasi katsoa maailmaa. Se oli ainutlaatuinen. Osasit nähdä tämän todellisuutemme ohi ja napata ihmeet arjen harmaan tavallisuuden keskeltä. Olit paitsi käsittämättömän älykäs, niin myös päättäväinen, luotettava, huolehtivainen, aidosti hauska ja tietty yhä uusia yllätyksiä pursuileva kumppani - sekä tietysti paras ystäväni. Kasvatimme toinen toisiamme. Olit aina siinä, kun sinua tarvitsin, etkä epäröinyt tuoda naurua epätoivon keskelle. Sinulle elämä ei ollut niin vakavaa, vaan yksi seikkailuntäyteinen etappi monista. Sinä teit minusta vahvemman, viisaamman, päättäväisemmän, toivorikkaamman ja ennen kaikkea avoimemman sekä avarakatseisemman ihmisen. Siitä - kuten en monista muistakaan asioista - pysty kiitollisuuttani edes ilmaisemaan. 

Ilman sinua en olisi se, joka olen tänään. Tahdon kiittää sinua näistä kaikista vuosista, jotka valitsit viettää juuri minun kanssani - se oli etuoikeus. Siis kiitos vielä kerran ja.. Niin. Nyt minun on kai toivotettava jälkeesi ilmoille kohoava viimeinen hyvästi. Rakastan sinua iankaikkisesti - sillä ei mitään, eikä ketään sunlaistas ennen sua, eikä sun jälkeen.

Nyt sä saat sen. Saat luvan mennä. Hyvää matkaa, mupu, me nähdään vielä. 

Loppuun Jannelle kirjoittamani ja muistotilaisuudessaan lukemani runo. 

"Oli kätes yhä lämpöinen silloin
Kun luoksesi lopulta saavuin,
Mua voimin kai ootit sä viimeisin
Ja sua hetken vain syleilin

Vaan ei mikään, ei mikään murtais mua niin
Kun siinä itkin, pyysin, rukoilinkin,
Etkä sittenkään sä koskaan enää
Puristanut takaisin

Niinpä huomista ei ollut,
Vaan se tuli kuitenkin
Mä yksin aamuun heräsin
Oli paikkas nyt tyhjä ja ymmärsin;
Äkkiä kuolemaakin enemmän
mä elämistä pelkäisin

Olkoon siis niin, mä kuiskasin
Ja vuokses tuuleen lupasin:
Tulevat tunnit, päivät, vuodetkin -

Sun muistos ois kaikki mille eläisin."

Se päivä

Mä en tiedä kuinka aloittaa. Paras siis aloittaa siitä, mistä kaikki alkoi. Siispä palaamme päivään ennen kaiken romahdusta, 27.4. Perjantaihin. Oulun yliopistollisen sairaalan ulko-oville.

Mä suutelin sitä neljä kertaa, kuten aina. Onnea tuomaan. Se oli meidän tapa. Mä sanoin rakastavani sitä ja se sanoi samaa mulle. Lähdin poispäin kyytiäni kohti, ja hän huikkasi mulle: "älä hölmöile". Mä vastasin, etten tietenkään.

Mitä kaikkea nyt sanoisinkaan, jos olisin tiennyt seuraavan aamun tapahtumista.

Lauantaiaamu, 28.4.
Istuin kavereiden luona viettämässä aikaa. Puhelin soi. Hänen äitinsä soittaa, paras vastata, voi olla tärkeää.
"Janne on tajuton ja odottaa aivoleikkausta." Romahdus. Paniikki. Mitä jos, mitä jos, ikuisesti mitä jos.

Sitten tuli puhelu, joka kirjoitti uusiksi kaiken, kaiken sen mitä olen, kaiken mitä musta tulisi ja kaiken, mitä olin pitänyt todellisuutena.
"Janne on aivokuollut."

Muistan vain huutaneeni lattialla loputtomasti ei. Joku toinen kai puhui hänen äidilleen. Käski pitää mut kasassa. Mut enhän mä kasassa ollut. En olisi enää koskaan. Siihen hetkeen olin enää puolikas. Aikojen loppuun saakka.

Siinä sängyllä mun rakas poika oli vielä  niin lämmin. Me oltiin kaksin. Mä pidin kättä sen rinnalla ja tunsin heikon sykkeen. Hengityskone hoiti loput. Elvytyskielto oli voimassa. Mä silittelin sen kiharaista tukkaa ja puhuin hiljaa sen korvaan. Kerroin kuinka äärettömästi ja ylitse rakastankaan. Pyysin, älä mene vielä.

Sitten se tapahtui. Havaitsin sykkeen kadonneen. Janne oli poissa. Suuremmassa ajassa, eikä mikään olisi enää kuten aina.
Mä olin yksin. Täysin yksin universumissa.
Me oltiin aina kaksin. Me oltiin yksikkö. Meillä oli jotain, mitä harva kokee koko elinaikanaan. Ja nyt se kaikki revittiin musta kuin iho päältä.

Tää tukahduttava suru, tuska, epätoivo, kaipaus. Tää miljoonan vuoden yksinäisyys. Tää menetys, se muutti jotain musta. Jokin mun sisältä on nyt poissa. Yhteys pysyy, mutta silti tunnen hukkuvani. Valo alkaa hiipua yläpuolelta, keuhkot täyttyvät vedestä ja mun happi käy vähiin. Pohja hahmottuu.

Vetäkää mut ylös, sukeltakaa mut. Mä en tiedä missä ranta on, missä suunnassa elämä jatkuu. Mä tukahdun.

Janne, varjele.